Runoja

Juhannusruno

Hetki, jolloin aurinko ei laskenut,
terälehdet eivät sulkeutuneet,
valo, joka läpäisi metsän,
sai kukat lumoutumaan.

Yön tullessa,
kun tuuli vaimenee,
lehdet käpertyvät kokoon,
kaarnat tiivistyvät toistensa viereen,
juuret kurkottavat yhä syvemmälle,
puu nukahtaa

Koira nostaa kuononsa tuuleen, aistii jotakin, nuuhkii, vaistoaa.
Katsoo pitkän aikaa taivaanrantaan,
tuhahtaa pari kertaa ja lähtee poistuakseen.
0ttaa pari askelta, pysähtyy,
kääntyy katsomaan vielä kerran tuuleen ja nuuhkaisee,
tuntee, kuinka syksy on tulossa.

Aika ajaa hanhiparven pohjoiseen
jäätyneen maan äärelle,
kevät on myöhässä,
eivätkä linnut tiedä sitä,
on lähdettävä,
lennettävä tuhansia kilometrejä,
vaikka kukat eivät ole,
vielä avautuneet.

Tiettyinä aikoina,
lehdet avautuvat tuulelle,
antavat siementen kulkeutua kauas,
luovat uusia metsiä,
polkuja,
joilla ei ole alkuja eikä loppuja,
antavat juurien kasvaa,
rantoja,
tuulten hyväiltäviksi.