Proosarunoja

Luodolta katsottuna näytti kuin meri olisi nielaissut taivaanrannan. Uloimmalla saarella vain vanha majakka seisoi edelleen pystyssä uhmaten myrskyjä. Vain rohkeimmat linnut uskalsivat lentää niin kauas mantereelta, eivätkä nekään enää siitä kauemmaksi. Meri oli ääretön eikä sen laitaa näkynyt enää. Linnut katselivat joskus korkealta kiveltä kauas taivaanrantaan ja miettivät mitä sen takana mahtoikaan olla. Muutamat uhkarohkeat olivat lähteneet aavalle, ne eivät olleet koskaan enää palanneet takaisin. Linnut järkyttyivät nähdessään muutamien päivien kuluttua aaltojen tuovan rantakiville valkoisia linnunsulkia. Ne eivät enää koskaan yrittäneet lähteä majakkasaarelta kauemmaksi,eivät edes laivojen mukana jotka harvoin purjehtivat saaren ohitse merelle.

Hän asui yksin pienellä saarella. Meri ja vuoret olivat lähellä, joskus saattoi tuntua kuin ne olisivat puhuneet hänelle hiljaisina päivinä jollaisia autiolla saarella olisi saattanut kuvitella olevan. Mutta ei, lokit kirkuivat kurkku suorana aamusta iltaan minkä ehtivät keväisin ja kesäisin, myrskyt pauhasivat syksyisin sinfoniaorkesterin tavoin. Jään ja pakkasen liitto natisi omalla raivollaan talvisin. Kaukana ulapalla oli oikeastaan hyvin harvoin täysin hiljaista, meri pauhasi alituisesti. Harvoin oli edes tyyntä, merellä tuuli aina. Ja silloin kun kuohupäiset aallot eivät tyrskynneet ulapalla, näki meren syvyyden. Muutaman metrin jälkeen rannasta saattoi olla jo niin syvää, että se saattoi pelottaa.

Vain silakkaverkot olivat vielä paikoillaan puolittain vedenpäälle rakennetussa vanhassa venevajassa. Laituri seisoi jykevänä paikoillaan, vuodet eivät olleet horjuttaneen sitä. Vene oli sen sijaan uponnut jo aikoja sitten, keulan piikin pilkistäessä vielä laskuveden aikaan rannassa murtaen veden aaltoja. Luodolla oli hiljaista, joskus se oli täynnä elämää, lapsien iloisia kiljahduksia, leikkejä, juoksevia varpaita. Nyt tuuli oli saaren ainoa seuralainen. Se ulvoi syksyisinä öinä ikäväänsä rakennuksien välistä, hirsien rakosista se löysi tien ladon sisälle jossa se nostatti lattialle jääneiden olkien myrskyn, auringon muodostaessa hennot säteet ladon seinille aavemaisesti.

Ei mennyt aikaakaan kun veneiden äänet oppi tuntemaan näkemättä niitä. Ei sinne koskaan eksynyt kukaan tuntematon muutoin kuin merihädässä. Tuvan ikkunasta näki kun vene rikkoi maiseman. Siitä tiesi minne se oli menossa. Ne jotka osasivat lukea sään merkkejä eivät lähteneet myrskyn aikaan merelle, paitsi ne jotka kuvittelivat olevansa parempia kuin luonto. He hävisivät aina uhmansa. Joskus myrsky nousi niin nopeasti, että se saattoi yllättää veneilijät. Silloin oli pakko rantautua lähimmän saaren laituriin, hakea turvaa ja suojaa.